Olisi fiksua olla jo nukkumassa, mutta koitetaas nyt tehdä vielä pikainen postaus vauvan (äh, eiku taaperon!) kuulumisten sijaan äidin kuulumisista.

Ensinnäkin: hyvänen aika miten voi ihminen olla väsynyt! Poika nukkui joskus muutaman kuukauden ikäisenä jokusen yön ehkä klo 23-07 herättelemättä, mutta sen jälkeen on herättänyt joka ikinen yö monta kertaa. Ne jotkut jaksamishormonit loppui selkeästi n. 7 kk synnytyksestä. Muutaman yön olen ollut poissa kotoa reissussa ilman poikaa, mutta nekin on olleet sellaisia reissuja, että on tullut valvottua hyvässä seurassa (liian) myöhään ja herättyä hyvää tarkoitusta varten (liian) aikaisin. Nyt on vielä ollut jonkin aikaa sellainen kausi, ettei isi tahdo kelvata muuta kuin silloin kun poika on syönyt ja nukkunut ja kaikki on hyvin. Ei mitään toivoa, että keskellä yötä isi saisi hyssyttelemällä poikaa mitään muuta kuin huutamaan kahta kovempaa. Joskus tuossa keväällä pidettiin jonkinlaista unikouluakin, kun heräämisten määrä tahtoi lisääntyä, uudelleen nukahtaminen oli hankalaa ja jouduin imettämään varmaan 5-6 kertaa yön aikana. Se sentään vähän helpotti. Onneksi missään vaiheessa poika ei ole varsinaisesti valvoskellut öisin, vaan on ollut enimmäkseen tyytyväinen päästyään tissille tai syliin. Nyt tuntuisi tilanne taas vähän parantuneen, viime yönä mun ei tarvinnut kertaakaan mennä silittelemään tai ottamaan syliin, vaan poika rauhottui itsekseen kun vähän huutelin sängystä että nukuhan vaan nyt.

Ja miten sitä pitääkin olla typerä - nytkin on poika nukkunut kohta neljä tuntia, ja tässä se äiti vaan istuu, eikä nuku. Nää iltahetket vaan tuppaa olemaan ainoa mahdollisuus olla möllöttää ihan vaan ittekseen kaikessa rauhassa ilman että kukaan häärää ympärillä. Poika nukkuu kyllä enimmäkseen tosi hyvät päiväunet, mutta niitten aikana pitää raivata keittiökatastrofi, valmistella iltaruoka niin ettei sitä tarvitse alusta asti tehdä pojan pyöriessä jaloissa, levittää pyykit ja mitä milloinkin. Ja mä en todellakaan ole mikään kodin hengetär eli ihan turha toivo, että heiluisin täällä joka päivä imurin ja mopin kanssa ja laittaisin paikat tiptop joka välissä, teen vain ne asiat, jotka on ihan pakko. Pidän kyllä huolen siitä, että koko päiväunien aikaa en kotitöissä huhki, vaan lojun jonkin aikaa telkkarin tai kirjan ääressä. Silti se on sitä itkuhälyttimen kyttäämistä ja olen koko ajan varma, että jos nyt tästä painan playtä tai aloitan kirjasta uuden luvun, niin sitten se huutaa ja herää... Nyt illalla ei ole sitä pelkoa - tai saattaa se vähän huudella, mutta ei ole kuitenkaan heti heräämässä!

Ennestään mitätön sosiaalinen elämäni on kärsinyt entisestään. Tietenkin imetys rajoitti tosi paljon menemisiä, mutta suotta mä siihen vetoan. Enhän mä jaksa vaivautua yhtään minnekään, vaikka eipä mua kukaan mihinkään pyydäkään kyllä. En oikein osaa päättää mitä mieltä olen tästä. Hetkittäin olen surullinen siitä, että mulla ei oikein ole juttukaveria, tai jos haluaisin tehdä jotain tai lähteä johonkin, niin ei ole oikein ketään, jota pyytää seuraksi. Kellekään en ole sillä tavalla listan kärkipäässä, että voisivat mun kanssa tehdä suunnitelmia, vaan tunnun olevan se, jonka kanssa "sopii jos ei tuu muuta siihen!". Toisaalta mitä helvettiä, enhän mä jaksaiskaan mihinkään lähteä, eikä ole varaakaan, enkä osaa puhua muusta kuin lapsesta ja koirista. Ja jos henkilö X ei ole viitsinyt vastata kun kyselin jotain jo aikaa sitten, niin hittoako mä rupean aikuista ihmistä muistuttelemaan tai mitään muuta kyselemään. Mua ei kerta kaikkiaan huvita olla se, joka koittaa keksiä jotain suunnitelmia ja kysellä ja ehdotella muille. Eikä mua myöskään huvita ruveta selvittelemään aikuisten ihmisten kanssa jotain väärinkäsityksiä, jos mun pahoittelevaan "hei en todellakaan tarkoittanut sitä niin" -viestiin vastaus on että "TARKOTITPA IHAN VARMAAN TARKOTIT KYL MÄ TIIÄN!!!!111". Pitäkää tunkkinne. (Enkö kuulostakin hienolta ihmiseltä, just sellaselta jonka kaveriksi kaikki haluaa!)

Poika on tietenkin ihana ja maailman rakkain ja tärkein. Vaikka kyllä mulla palaa hihat ihan täysiä, kun koitan sateessa lykkiä rattaita pikavauhtia kotia kohti ja se rupeaa viskomaan lapasiaan maahan. Ja vielä nauraa päälle, kun koitan väkisin pitää käsistä kiinni että ÄLÄ NYT OTA NIITÄ POIS KUN SUN SORMET JÄÄTYY. Tajuan sillä hetkelläkin, että eihän se tajua ja sillä on tylsää, mutta en vaan voi olla hiiltymättä ja ajattelematta, että jumalauta on koko maailmankaikkeus taas meikäläistä vastaan. Tai kun se istuu sylissä mun pukiessa sitä ja kääntyy ylisuloisesti katsomaan mua hymyillen - ja sitten alkaa repiä hiuksista ihan sikakovaa. Tai kun se vaan ei kertakaikkiaan meinaa nukahtaa vaan häärää ja hyörii ja punkee ja höpöttää ja tekisi mieli vain jättää se omaan sänkyynsä pelleilemään ja vaikka huutamaankin kun oon vaan niin väsynyt - ja sitten se nukahtaa ja on ihan maailman suloisin. Ylipäätään aina kun ajattelen sen olevan maailman fiksuin ja hienoin lapsi ja että nythän sen kanssa muuten jo sujuukin kaikki tosi hyvin, niin sitten se ei malta leikkiä nätisti sen aikaa, että saisin ruuan tehtyä, tai kun ajattelen että tästä päivästä tulee ihan hirveä, niin sitten se onkin kamalan hyväntuulinen, leikkii hienosti yksin eikä mene luvattomiin paikkoihin ja nukkuu sikahyvät päikkärit.

Sitten on se mieskin. Aina(?) sanotaan, että pikkuvauvavuosi on pahin kun kaikki on väsyneitä ja elämä on muuttunut hurjasti ja tuntuu että parisuhdekin heittää häränpyllyä, mutta mulle pahin kausi on kyllä alkanut vasta tossa lähempänä pojan 1-vuotissynttäreitä. Melkein vuosi, tai ainakin yli puoli vuotta meni niin että olin yhtä vaaleanpunaista sydäntä vaan, koska MEILLÄ on vihdoin niin mahdottoman suloinen vauva ja mulla vielä niin mahdottoman hieno mies, joka haluaa viettää vauvan kanssa aikaa ja samalla antaa mulle omaa aikaa ilman sitä vauvaa. Illalla nukkumaan mennessä ensin katselin suloista nukkuvaa vauvaa ja sitten menin onnellisena miehen kainaloon nukkumaan ja rutistelemaan sitä, koska sen ansiosta mulla on se suloinen vauva. Mutta sitten alkoi se väsymys. Ja mies alkoi entistä enemmän haluta seksiä. Ja mä aloin entistä enemmän ahdistua siitä, että haluan haluta seksiä, mutta kun en vaan halua, en pysty, en jaksa, en vaan voi kun kuitenkin vauva herää ja voisin tänkin ajan nukkua tai jotain! Ja kun se voi sattuakin enkä tykkää mistään välineistä, vaikka ei kai joku liukuvoide oo nyt kovin kummonen väline. Mutta ei ainakaan mihinkään spontaaniin seksiin kuulu liukuvoide, vaikka voiko puhua spontaanista seksistä kun pitää kuitenkin aikatauluttaa vauvan unien mukaan... Jos olen seksin jälkeen vaisuna, mies vakuuttelee ettei tosiaankaan halua painostaa eikä todellakaan tehdä mitään jos sattuu tai en halua. Jos torjun miehen lähestymisyritykset, koska pelkään että sattuu tai muuten en halua, tuppaa hän suutahtamaan tai loukkaantumaan. Ainakin jos en selitä torjumista sen kummemmin. Jos taas selitän, hän alkaa kysellä että miksi näin tai miksi niin ja auttaisko jos jotain, enkä mä halua asiasta keskustella, koska en itsekään tiedä. Ironista kyllä, yleensä mies on se joka ei tämmöisiin keskusteluihin osaa osallistua ja mä puolestani puhua pulputan molempien edestä. No juu, mutta kuitenkin. Tästä kun olen aiemminkin kirjoitellut, niin jos joku on sattunut miettimään, niin ei ole seksihaluja oikein vieläkään, eikä oikein suju.

Siitä huolimatta käytän aivan liikaa aikaa miettimällä seuraavan lapsen nimeä. (Tai eihän se toisaalta seksiin liity, eihän me varmaan edelleenkään pystytä lasta niin perinteisellä menetelmällä tekemään, haha!) Kauhean söpö olisi vauvamaha! "Tosi kiva" olisi nostella taaperoa sen mahan kanssa. Voi sitä kaunista, hehkuvaa raskaana olevaa naista! Aivan järkyttävää olisi juosta taaperon perässä pahoinvoinnista kärsien. Vooooi miten olisi suloinen semmoinen pieni mytty, joka vaan nukkuu ja syö! ...ja kakkaa ja puklaa, ja mitähän se taaperokin nyt taas jo kerkee kun tää on nyt tässä tissillä?! Ja ne newborn-kokoiset vaipatkin on niin älyttömän suloisia ja nyt tiedän tosi paljon paremmin mitä vaippoja sitten hommaan pienelle! Joo just kun ei näitä nykyisiäkään tahdo ehtiä pestä ja kuivata ja kasata, ja epäsopiviksi jääneet on myymättä (eli eurot seisoo kaapin perällä) ja sopivia on ollut pakko ostaa ihan uutena (eli niihin meni ihan liikaa rahaa).

Puhumattakaan siitä, että pitäisi jaksaa jotain hedelmöityshoitorumbaa JA tuota pientä vilistäjää. Mutta hei! Aivan todella eriskummallisessa asiayhteydessä mulle selvisi, että eräs kaverini on jo pidempään (ainakin yli sen maagisen vuoden, sen verran selvitin) yrittänyt tulla raskaaksi ja on etäisesti ajatellut, että pitäisi varmaan vähän ainakin tutkimuksia tehdä sen takia. Koska olen ikävä ihminen, on tää mulle positiivinen uutinen, vaikka tietenkin on tosi perseestä että kukaan ikinä joutuu tuohon tilanteeseen. On kuitenkin tosi kiva päästä olemaan jollekin edes jotenkin tukena ja apuna. Laitoin jo jokusen vanhan Simpukka-lehden postissa hänelle menemään, kun tuntui ettei hän kovin ole vielä asiaa ajatellut. Toivottavasti ei ollut kovin rankka "aloitus" - en haluaisi läväyttää lapsettomuus-asiaa hänelle päin naamaa, jos hän ei ole vielä sitä sillä tavalla sisäistänyt.

Tulipa jotenkin levoton kirjoitus. Syytän siitä väsymystä, kellonaikaa sekä vasta lukemaani kirjaa (Nainen katolla), jossa oli tosi vapaata, puhekielistä ja - - - siis en nyt yhtään keksi mikä on se sana, kun kirjoitetaan just mitä mieleen tulee, vaikka se ei liittyisi mitenkään mihinkään! Mun aivot on kyllä todella rapistuneet reilun vuoden kotonaolon aikana. Pari viikkoa sitten en meinannut osata käyttää kopiokonetta. No mutta kuitenkin. Ehkä siis nukkumaan. Jos keksitte sen sanan, niin kertokaa.