Tuumailin, että jos nyt joka päivä jotain kirjailen tänne, niin ehkä mulle jälkeenpäin selviää jotain Merkkejä h-hetken lähestymisestä.

Eilen kysyin miehen mielipidettä mahan sijainnista ja hän oli sitä mieltä, että on se laskeutunut alaspäin. Tosin kun nyt vasta hokasin kysyä, niin vertailukohta on "oli se joskus ylempänä", eli onhan tuo saattanut laskeutua jo ajat sitten.

Eilen oli ilmeisesti vauvalla myöskin ajatuksena tehdä äiskän olosta mahdollisimman tukala pyllistelemällä ja potkimalla ylös ja oikealle sivulle niin, ettei välillä meinannut löytyä minkäänlaista hyvää asentoa. Vähänkin jos kumartui tai koitti nousta makuulta tai istumasta ylös, niin tuntui ettei tuossa oikean puolen kylkiluiden alla ole yhtään liikkumavaraa.

Muutamana iltana mies on joutunut myös hierojan hommiin, kun yhtäkkiä oivalsin että ehkä tämä flunssailusta alkanut jatkuva pieni jomotus päässä voi johtua myös hartiajumista, ja kylläpäs tosiaan onkin löytynyt aika kipeitä kohtia. Nyt vaan tuntuu, että vihlonta sekä päässä että uutena nyt hetkittäin myös alaselässä vain pahenevat ja kestävät pidempään. Yritän arvailla, että johtuuko se siitä että saadaan jotain lihasjumeja auki ja veri kiertämään taas paremmin, vai voiko se olla jo Merkki...?! Melkein tekisi mieli kysyä tutulta hierojalta, kerkiäisikö ja uskaltaisiko hän vielä tässä vaiheessa vähän noita hartioita ja niskaa murjoa, mutta olen vielä vähän kahden vaiheilla.

Toisaalta ei ole mikään ihme että olen jumissa. Käytännössähän olen liikkunut satunnaisia kauppa- ja neuvolareissuja lukuunottamatta lähinnä sängyn, sohvan, vessan ja riippumaton välillä. Ajattelin ryhdistäytyä, ja ottaa ohjelmaan vaikka iltaisin yhdessä miehen kanssa edes pienen lyllertelylenkin. Osittain tämä ajatus lähti myös eilen loppuun saamastani kirjasta (Malla Rautaparta: Raskaus, synnytys, äitiys. Äidiksi omaa kehoa kuunnellen.), jossa korostettiin pystyasennon edistävän synnytystä luonnollisesti, kun vauva pääsee painovoiman avullakin laskeutumaan paremmin ja raivaamaan itselleen tietä ulos. Aivan kuin en olisi tuota tiennyt... mutta pitihän se taas kirjallisena nähdä ennen kuin meni jakeluun, että ehkä tämä jatkuva makaaminen, lojuminen ja röhnöttäminen ei ainakaan edistä asiaa.

Muutenkin tuo kirja oli ihan mukava selailla läpi, vaikken niistä "kuvittele että sisälläsi on lootuksenkukka" -lantionpohjaharjoituksista ja höpinästä voimaannuttavasta kokemuksesta niin piittaakaan. Erityisesti synnytys-osiosta tykkäsin, kun siinä kerrottiin paljon erilaisia asentovinkkejä ja ajatuksia lääkkeettömästä kivunlievityksestä. En edes kuvittele puskevani TUOLTA lähemmäs nelikiloista vauvaa täysin luomuna (toisaalta niinkin voi käydä ja uskon että siitäkin selviää), mutta haluaisin pärjätä mahdollisimman pitkälle ilman lääkkeiden/puudutteiden tarveta.

Minua miellytti erityisesti ajatus siitä, että synnyttäjän pitäisi antaa "kääntyä sisäänpäin" eikä hänen huomiotaan pitäisi turhan päiten kiinnittää esim. erilaisten käyrien seuraamiseen tai muuhun "ulkopuoliseen". Miehellekin jo sanoin, että luulen että on parempi antaa mun vaan olla rauhassa ja sun vastuulla sitten on seurata ympärillä tulvivaa tietoa ja järkipuhetta. Tavallaan koen, että tuo kirja antoi minulle luvan keskittyä itseeni, omaan olooni, synnytykseen ja vauvaan sen sijaan, että yrittäisin pysyä kärryillä siitä mitä muut mahdollisesti odottavat minun tekevän.

Pitäisi vielä tarkemmin käydä muutenkin miehen kanssa läpi fiiliksiä lähestyvän h-hetken tiimoilta, koska vaikka etukäteen en voi sitä hetkeä ennustaa, on minulla kuitenkin aika hyviä arvauksia siitä, millaista tukea häneltä mahdollisesti kaipaan. Tähän astihan ainoa ajatukseni on ollut se, että haluaisin sen sairaalan ainoan ammeellisen huoneen, mutta nyt osasin jo vähän ajatella muutakin. Luulen, että avautumisvaiheen hiljaisempina hetkinä kaipaan mieheltä läheisyyttä ja hellyyttä ja nättejä sanoja, mutta tuskaisempana hetkenä hänen on parempi pitää suunsa kiinni jos ei halua, että kiukuspäissäni huitaisen häntä. Toisaalta eipä tätä etukäteen tiedä.