Oltiin ekaa kertaa pojan syntymän jälkeen miehen kanssa koko viikonloppu keskenään reissussa. Pojalle seuraa pitivät isovanhemmat, mikä oli pojan mielestä ihan huippua. Aiemmin poika on ollut isovanhempien seurassa kyllä pitkiä aikojakin niin että ollaan kotiuduttu vasta pojan mentyä nukkumaan, mutta koskaan ei olla oltu ihan oikeasti yötä poissa.

Heillä oli sujunut viikonloppu oikein hienosti, mutta voi kuinka hämmentynyt/loukkaantunut/suuttunut voikaan 1,5-vuotias olla vanhempien palattua kotiin! Tultiin pojan päiväunien aikana kotiin ja hän heräsi jonkin ajan kuluttua ehkä vähän turhan lyhyiden unien jälkeen, eikä suostunut kenenkään muun kuin mummun syliin. Välillä oli vähän pyrkimässä minun syliini ja tulikin hetkeksi, mutta halusi samantien takaisin mummulle. Suuren suuret kyyneleet valuivat pitkin poskia kun oli niin kummallinen tilanne ja taisi vielä väsyttääkin. Onneksi olo hetken päästä helpotti niin että isovanhemmat pääsivät paluumatkalle.

Sen verran kuitenkin omituista oloa ja kiukkua riitti, että lähdettiin ekaa kertaa katsomaan Hoplopin menoa ja meininkiä, ettei koko ilta mennyt ikkunassa selvittäessä että sinne ne lähti autolla eikä ihan just tuu takaisin. Yllättävän arastellen tuo temppumaakari liikkui Hoplopin telineillä pitkään, kunnes yhtäkkiä rohkastui mönkimään ja kiipeilemään hankalammistakin paikoista. Täytynee ottaa uusiksi piankin, kun kelit on mitä on - ah tätä helmikuista säätä!