Olen moneen kertaan avannut vuodatuksen kirjoitellakseni fiiliksiä. Joka kerta kuitenkin tuntuu, etten jaksa. Niin nytkin. Jotain kuitenkin.

Olen niin täynnä tätä yrittämistä, lääkkeitä, lääkärikäyntien takia tulevia poissaoloja töistä ja ennen kaikkea pettymystä. Kierto kierrolta negatiivisesta tuloksesta tulee kurjempi olo. Ensimmäistä kertaa tekisi mieli sanoa, että tää oli tässä, ei jatketa hoitoja, mä en jaksa tätä. Tiedän kuitenkin, että vielä en pysty luovuttamaan. Jos oikein kovasti keskityn siihen ajatukseen, että tää elämä tosiaan olisi tässä, oltaisiin kahdestaan vaan, tapeltaisiin miehen lapsen äidin kanssa niistä vähäisistä tapaamisista vielä yli 10 vuotta, koskaan emme saisi omaa ehjää perhettä, muistan etäisesti miksi tähän koko rumbaan on lähdetty.

Kesän ajan aion levätä tästä asiasta. Ei yhtään piikkiä, ei yhtään tablettia, ei yhtään kalenterin vahtaamista. Ei myöskään yhtään menkkoja, jos ei spontaanisti ala. Tuskin alkaa, eihän mulla ole omaa kiertoa ollenkaan ilman lääkkeitä. Tulemme elokuun puolessa välissä lomalta kotiin ja silloin aloitan Terolutit ja suuntaamme elo-syyskuun vaihteessa taas hoitoihin.

Nyt se on varmaa: oma aikarajani ensimmäisen lapsen saamiselle, 30 vuotta, ehtii tulla reilusti vastaan ennen kuin meitä on kolme. Korkeintaan raskaus voi olla ihan aluillaan silloin. Jos mitään raskautta nyt koskaan tulee - en meinaa jaksaa uskoa inseminaatioihin, koska niitä on tehty jo kaksi ja lääkärit ja hoitajat ovat niin toivotelleet onnea ja hehkuttaneet että kyllä se näistä tärppää helpolla, kun ei meissä niin pahasti vikaa ole. Joku pieni järjen ääni jossain huutelee, että kaksihan näitä on vasta tehty, mutta sydän itkee, että jotain vikaahan on oltava, jos ei näin helpossa tapauksessa kahdesta inssistä tärppää.

Sydän kappaleina
Roudassa pää ja maa

P.S. Kuten otsikosta näkyy, niin menkat eivät kuitenkaan ole alkaneet.