Olin monta vuotta sitä mieltä, että en kaipaa omia lapsia. Mies, jolla on ennestään yksi lapsi, nyökytteli ja mainitsi toisinaan, että haluaisi vielä joskus lapsen tai kaksi ja että minusta tulisi hyvä äiti. (Tuota jälkimmäistä se ei tainnut keksiä silloin, kun pidin sadatta kertaa mykkäkoulua vaikkei se edes ymmärtänyt mistä mökötin. Eikä silloin, kun HALUSIN HETI PAIKALLA karkkia/koiranpennun/jätskiä/irtisanoutua. Eikä silloin, kun en taaskaan anteeksipyynnöistä ja lepyttelylässytyksestä huolimatta osannut tulla hyvälle tuulelle.) Alusta asti varmistelin, että tajuaahan se, ettei mun kanssa niitä lapsia saa.

Huppistakeikkaa. Pikkuhiljaa Hyrsky Myrskynenkin huomasi miettivänsä, että tuopa olisi nätti nimi lapselle. Huhhuh, tuolla tavalla en ainakaan tee oman lapsen kanssa. Sitten kun mulla on lapsi niin... Mitä ihmettä lapsettomat ihmiset tekee isoina ja vanhoina.

Piti ottaa miehen kanssa puheeksi, että mitäs jos joskus ehkä kummiskin niitä lapsia sitten.