Tosi huono päivä tänään, vaikka on tiedossa kivaakin ohjelmaa. Lukaisin aamulla seuraamiani (lähinnä yritys- ja vauva-)blogeja ja masennuin erään bloggaajan raskaustestiplussasta. Ensimmäistä kertaa iski kunnon kateus: miksi tuokin, mutten minä?! Tekisi mieli poistaa kyseinen blogi seurantalistalta, vaikka seuraan oikeasti vauvablogejakin.

Äsken suoritin pientä facebook-stalkkausta kaverini kanssa ja vaikka tiesin stalkkauksen kohteen olevan raskaana, vauvamahakuvan näkeminen tuntui kääntävän sisuskalut ympäri. Miten tämä kroppa ei saa edes säännöllistä kiertoa aikaiseksi ja tuo on toista kertaa raskaana, vaikka ensimmäisen lapsenkin kanssa on tehnyt kaiken päin helvettiä?!

Miten siihen lääkärikäyntiinkin tuntuu olevan vielä ikuisuus. Päivät matelevat. Mitä se lääkäri edes voi tehdä? Taasko labran kautta hormonitasoja testailemaan? Taasko Primolutia? Joko jotain tarkempia selvityksiä, miksi näin on?

Primoluteilla saatu tasainen kierto aiheutti (valheellista) turvallisuuden tunnetta. Säännöllinen kierto, realistisempi mahdollisuus onnistua, kunhan vain saa miehen kanssa vipinää aikaiseksi oikeaan aikaan. Raju pudotus, kroppa ei osaa toimia ilman lääkkeitä, ihan sama milloin on tai onko ollenkaan seksiä vai ei. Entä jos tuolla mun sisällä onkin kaikki palikat niin vinksallaan, ettei ole edes mahdollista saada lapsia?

Mies on suhtautunut jotenkin arastellen koko projektiin. Haluaa lapsia, mutta jännittää, ahdistaa, pelottaa. Onko nyt oikea aika? Ainakaan ei voi noudattaa mitään aikataulua, tulkoon jos on tullakseen! Ei vielä pysty miettimään mitään vauvaan liittyvää, eihän se ole vielä edes aluillaan. Miksi pitäisi nyt jo miettiä, käytetäänkö kertakäyttö- vai kestovaippoja? Kaikkiin kysymyksiini ja pohdintoihini hän on vastannut, että ei tiedä vielä, ei ole vielä miettinyt. Ei osaa innostua ja heittäytyä miettimään, millaista olisi katsella tankkerin kokoista vaimoa tai tulla töistä kotiin ja ottaa pieni, tuhiseva mytty syliin.

Katsoin tässä yhtenä päivänä Rimakauhua ja rakkautta -jaksoa, jossa taisteltiin tulevan lapsen nimestä ja siitä, halutaanko tietää lapsen sukupuoli jo raskauden aikana. Siitä intoutuneena kysyin mieheltä, haluaisiko hän tietää sukupuolen. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Alkaako hänkin jo innostua ja odottaa ja miettiä tämmöisiä? Enempää en uskaltanut kysellä, iloitsen tuosta ja kuvittelen, että hänkin alkaa olla enemmän mukana tässä, vaikkei sitä minulle näytäkään.

Ja masennun sitten siitäkin, että hänkin alkaa innostua ja joutuu siten myös koko ajan enemmän pettymään, kun ei onnistuta.