Ei ole aikuisen ihmisen elämä helppoa, ei. Tässäpä avautuminen, joka enimmäkseen ei liity lapsiin tai lapsettomuuteen:

Mun sosiaalinen elämäni lähentelee nollaa ja tuntuu enimmäkseen rajoittuvan Facebookiin, jonka käyttöä yritän vähentää. Olen muistaakseni tästä aiemminkin täällä märissyt, mutta kerrataan: omat "vanhat" kaverini ovat pitkin Suomea. Kenenkään kanssa en ole (varsinkaan FB:n ulkopuolella) mitenkään aktiivisesti tekemisissä, siis niin että soiteltaisiin ja oikeasti tiedettäisiin, mitä toiselle kuuluu. Jotenkin sellainen vain on jäänyt pois ajat sitten, kun ei kuitenkaan "koskaan" nähdä. Muutimme jo useampia vuosia sitten pienelle paikkakunnalle, josta kumpikaan ei tunne ketään, ja koska työpaikat ja harrastukset ovat kuitenkin olleet muualla, niin mitenkäs paikkakuntalaisiin olisi tutustunut. Ei mitenkään. "Vanhojen" kavereiden luokse siis pitäisi lähteä ihan asiakseen autolla, ei voi vain pikaisesti piipahtaa (tai siinä ei ainakaan ole mitään järkeä, kun matkaan menisi kuitenkin enemmän aikaa kuin siihan piipahtamiseen).

Ajattelin jo ennen raskauttakin, että kylläpä sitten vauvan myötä tutustuukin helposti paikkakunnan muihin äiti-ihmisiin kun vaan ahkerasti käy kaikenmoisissa vauvakerhoissa ja leikkipuistoissa. No juu, käyty on ja tutustuttukin on. That's it. On muutama semmoinenkin, jonka luona on kyläilty tai joiden kanssa on käyty uimassa tai jotain muuta touhuamassa, mutta sen syvempi tuttavuus tai kaveruus ei vain ota syntyäkseen. Syy on ihan yksinkertaisesti se, että nämä uudet tuttavuudet eivät a) pysty sopimaan yhteisiä menoja, b) pidä kiinni sovituista menoista, c) palaa asiaan "paremmalla ajalla" niin luvattuaan tai jopa d) vastaa viestiin ollenkaan. Voihan se olla, että kaikkien vaihtoehtojen taustalla on se, että minä olen mäntti, mutta ei jumalauta sitten edes sanota, että joo tehdään ja mennään ja olispa kiva! Koettu on mm. seuraavat tilanteet: "En tiedä vielä millainen aikataulu silloin on." (vaihtoehto a), "Oho, nukahdin itsekin ja heräsin vasta nyt." (vaihtoehto b), "Tultais kyllä mutta X on kipeä, mutta mennään sitten kun paranee!" (vaihtoehto c) ja "Anteeksi, naputtelin kyllä viestin silloin yhtenä päivänä mutta en näköjään olekaan lähettänyt sitä!" tai ihan vain pelkkä hiljaisuus (vaihtoehto d). Tätä samaa tapahtuu kyllä myös "vanhempien" kavereiden kanssa, joten palaan jälleen ajatukseen omasta mänttiydestäni.

Ehkä mun seurani vaan ei ole kovin kiinnostavaa, jos yrittäessäni sopia jotain kaverini kanssa vastaus on, että katotaan, nyt ei ainakaan silloin vielä ole mitään muuta (mutta sitten lähempänä onkin ilmaantunut parempaa tekemistä), ja myöskin minä päädyn olemaan aina se osapuoli, joka ehdottelee että nähtäiskö. Ihan sama, ehdotanko jotain ylihuomiseksi vai kahden kuukauden päähän, mikään ei yleensä onnistu. En haluaisi heittäytyä tässä asiassa marttyyriksi ja velloa mänttiydessäni, joten keskityn hämmästelemään milloin tämä meni tämmöiseksi ja miten aikuiset ihmiset käyttäytyvät näin! Miten ei aikuinen ihminen pysty huolehtimaan, että sekä lapsi että vanhempi ovat hereillä ja lähtövalmiina sovittuun aikaan? Tai jos on vaikkapa katastrofiyö takana niin eikö voi laittaa samantien viestiä, että ei taidakaan onnistua tänään, eikä vasta sitten toisen odoteltua turhaan pari tuntia? Tai jos kaveri tiedustelee, että milloin teille passaisi helmikuussa ja saa minulta vastaukseksi että mikä viikonloppu tahansa, valitse vapaasti, niin miksei hän sitten samantien valitse sitä sopivaa ajankohtaa ja lyö sitä lukkoon, eikä jää odottelemaan mitä muuta mahdollisesti ilmaantuu (jolloin lopulta meidän suunnitelmamme jäävät toteutumatta kokonaan)?

Tykkäisin kamalasti käydä vaikka koko perheen voiminkin yökylässä kavereilla ja samoin ottaisin meille mielellään vieraita, ja toki ihan päiväseltäänkin tapaisin kavereita mielellään useinkin. Olen vain jotenkin aivan jumissa tässä tilanteessa, kun vanhojen kavereiden kanssa esteenä on kaiken muun lisäksi välimatka ja uusia kavereita tuntuu aikuisen ihmisen olevan hirmu vaikea löytää. Toki monella on sitä kaveripiiriä ennestäänkin, joten voi olla hankala löytää aikaa uusille kavereille, mutta näistä mun "uusista löydöistäkin" osa on lähes yhtä uusia tällä seudulla eli tiedän, ettei heilläkään ole täällä hirmu laajaa sosiaalista verkostoa.

Huoh. Enimmäkseen olen todella onnellinen että saan olla rauhakseen kotosalla lapsen kanssa ja ihan joka ikinen päivä koen valtavia onnen tunteita ja tekee mieli vain halata ja rutistaa tuota rakasta lasta, mutta alan ihan tosissaan hetkittäin miettiä, että töihin voisi jopa harkita palaavansa. (Älkää kertoko tätä työkavereille, jotka vähän väliä kyselevät, että enkö voisi jo palata!) En missään tapauksessa haluaisi laittaa lasta vielä hoitoon vaan haluaisin olla kotona niin pitkään kuin suinkin mahdollista (ja onhan tässä se toinen raskauskin tähtäimessä jo), mutta jossain vaiheessa tällä menolla tulen mökkihöperöksi. Tähän asti olen saanut jotenkin tasapainoteltua niin, että useamman kerran viikossa tulee nähtyä muita ihmisiä harrastuksissa ja ainakin yhtä tuttua tavattua, mutta jollekin (muullekin kuin miehelle) pitäisi päästä joskus puhumaan syvällisempiäkin kuulumisia.

Noin. Siinäpä ne tärkeimmät näin syntymäpäiväni kunniaksi. Tämän päivän ajaksi poistin FB:stä syntymäpäiväni, koska pidän melko naurettavina sellaisten puolituttujen onnitteluita, joilla ei muuten olisi mitään hajua synttäreistäni ja joiden kanssa ei muutenkaan olla paljoa tekemisissä (harrastuksista tuttuja ihmisiä jne.). Koska nykyään ihmiset eivät ilman Facebookin muistutuksia muista toistensa syntymäpäiviä saati että merkkaisivat niitä mihinkään muualle, minua ovat muistaneet tänään mieheni, vanhempani, tätini ja siskoni. Niin ja yksi kaveri, joka samalla totesi että on se ihme ettei muistikapasiteetti riitä mihinkään järkevään, kun jostain alitajunnasta putkahti tämäkin.

Jotenkin en tykkää aikuisuudesta.

LISÄYS: Eh-he-heh, rupesin tämän avautumisen jälkeen siivoamaan koneelta turhaa rojua pois, kun alkaa taas tila loppua, ja löysin tämän:

WP_001929-normal.jpg