Olen koko aamun ja aamupäivän tirskunut, kikattanut ja käkättänyt ääneen niin että mahaan sattuu. Sain viimeinkin hommattua Vuoden mutsi -kirjan ja ai että osuu nuo jutut meikäläisen ajatusmaailmaan just eikä melkein!

Jos olet sitä mieltä, että lapsesi ovat sinulle henki ja elämä, synnyttäminen oli jotain ainutlaatuista, voimaannuttavaa ja eheyttävää ja on sääli etteivät miehet voi kokea sitä mieletöntä elämystä, Äiti ei ole mistään kotoisin ellei hän synnytystä seuraavaksi 18 vuodeksi unohda omia tarpeitaan ja halujaan... älä lue tuota kirjaa.

Jos kaipaat maalaisjärkeä ja suoraa puhetta vauvapalstojen vaaleanpunaisen ihqudaa-hötön keskelle (ja sinulla on jonkinlainen huumorintaju), hanki tuo kirja välittömästi!

Jostain jo luin kritiikkiä, että aivan kauhea kirja, eivät arvosta synnytystä henkisenä kokemuksena ja väittävät että kaikilla pillu repee ja paska lentää, ja ovat ihan kauheita äitejä kun jättävät lapsen isän ja jopa muiden sukulaisten hoitoon ja viettävät omaa elämääkin... herttinen sentään, onhan se kamalaa, siitähän tulee väkisinkin traumatisoitunut lapsi! Ja että ihme opus kun pelkästään negatiivisia asioita listataan eikä ollenkaan kerrota, että kaikki voi mennä ihanan kivasti ja helposti. JUOSKAA JÄRVEEN, sanon minä. Eikö niitä kirjoja, lehtiä ja palstoja jo ole maailma täynnä, joissa kaikki vauvat ovat ihan suloisia ja haastavammankin muksun kanssa jaksaa, kun tietää ettei se kauaa kestä; äiti voi aivan hyvin lukkiutua neljän seinän sisälle ja vaikka imettää lasta melkein kouluikään asti, koska sehän on vaan asiaan kuuluva vaihe ja kannattaa omistautua sille lapselle, koska se on lapsi vain kerran ja lyhyen aikaa ja jaadajaadajaa. Ei kukaan suureen ääneen meuhkaa niistäkään, että pitäisi olla mainittuna myös ne kauheimmat kauhuskenaariot aina sen vaaleanpunaisen unelman rinnalla, niin miksi tämä kirja nyt sitten ei saisi esittää asioita vain tältä kannalta?

Tykkään kyllä tästä keskiraskaudesta, kun pahoinvointi on ohi, mutta maha ei vielä rajoita elämää kovin paljoa, ja tiedän, että tulen tykkäämään lapsestani. Silti en suostu hetkeäkään kuvittelemaan, että synnytyksestä tulisi elämäni mahtavin ja hienoin elämys. Tärkeä tapahtuma - kyllä. Henkinen, voimaannuttava, eheyttävä - ei helvetissä. Varmasti tulen olemaan hyvinkin onnellinen, mutta vasta kun synnytys on OHI ja lapsi on saatu (toivottavasti) ehjänä maailmaan. Tykkään tämän kirjan suorapuheisuudesta: vaikka koenkin olevani tiukasti jalat maassa ja yritän asennoitua siihen, että vauvan kanssa tulee todennäköisesti olemaan rankkaa ja väsyttävää ja kaikkea mahdollista, olen silti vähän pelännyt masentuvani, jos ja kun en pärjääkään niin hienosti kuin kirjojen, lehtien ja palstojen superäidit. Tämä kirja pelastaa minut syyllisyyden tunteilta - kaikkea ei voi eikä pidäkään osata ja jaksaa, on ok vähän soveltaa ja tehdä vähän sinnepäin. Kiitos Satu ja Katja!