Viimeisessä perhevalmennuksessa lastenvalvoja kertoi mm. isyyden tunnustamisesta - tai olisi kertonut, jos paikalla olisi ollut yksikin naimaton pari. Meni vähän tantan pasmat sekaisin ja jorisi sitten jotain ihan joutavia sen sijaan.

Lisäksi toinen neuvolan terveydenhoitajista (se, josta minä en niin paljon tykkää kuin siitä toisesta) käsitteli lastenhoitoa. Aluksi jo kirosin mielessäni, kun hän alkoi lukea suoraan jostain monistenivaskasta jotain vauvan psyykkisestä kehityksestä, mutta onneksi hän siirtyi siitä hetken päästä näyttämään vauvanuken kanssa miten vauvaa kannetaan ja niskaa tuetaan jne.

Kokonaisuutena olen kyllä perhevalmennukseen jokseenkin pettynyt. Enemmän odotin ja kaipasin jotenkin konkreettisempaa otetta, vaikka nyt sitten sitä synnytyshengittelyn tai vauvanukelle vaippojen laittamisen opettelua, kuin kerta toisensa jälkeen huonosti valmisteltua hössötystä. Tämä eilen valmennusta vetänyt terveydenhoitaja painottaa vielä tosi paljon (hieman pilke silmäkulmassa) sitä, että isääkin pitää huomioida ja tottahan äiti antaa sitten isän nukkua että isä jaksaa töihin... mikä on tietenkin osaltaan tottakin, en haluaisikaan että keskitytään koko ajan ainoastaan äitiin ja vauvaan, ja unohdetaan isä kokonaan, mutta ärsyttää jotenkin, että tuo th ei oikein keksi mitään muuta sanottavaa. Lisäksi hän taas eilenkin joka vaiheessa kysyi mieheltäni, että kun sullahan on jo se yksi lapsi niin mitenkäs se nukkui vauvana, mitenkäs sillä sujui nuo imetykset, mitenkäs sulla kestää hermo sitä itkemistä kun on jo kokemusta... Mies ei haluaisi hirveästi asiaa tuoda esiin noin "julkisesti" (vaikka melko pienellä porukalla tuolla ollaankin) eikä varsinkaan halua ruveta siinä sitten kertomaan, että mistähän helvetistä sen tietäis kun en ole ollut lapsen äidin kanssa yhdessä vauva-aikanakaan ja olen hoitanut lasta tasan silloin, kun äiti halusi kätevän lapsenvahdin baari-illan ajaksi.

Onnistuivat vielä sitten sekä lastenvalvoja että terveydenhoitaja raottamaan sanaisia arkkujaan niin, että raskaudestani huolimatta pahoitin hieman mieltäni ja teki mieli esittää kärkäs vastalause kaikkien lapsettomien puolesta.

"Tätähän ei sellaisen ihmisen kuullen voi sanoa, jolla ei ole lapsia, mutta kyllähän se lapsen saaminen kasvattaa ihmisenä ihan uudelle tasolle."
"Lapsen saaminen on askel eteenpäin elämässä."
"Lapsen kanssa on pakko oppia ajattelemaan muita eikä vain omaa napaansa."

Teki niin mieli sanoa, että tottakai lapsen kanssa pitää elellä ja olla eri tavalla kuin ilman lasta ja onhan se tietynlainen kasvun paikka, mutta miettikää nyt saatana miten paljon täytyy kehittyä ihmisenä kun ensin huomaa, ettei niitä lapsia niin vaan tehdäkään, sitten käy läpi rankat hedelmöityshoidot ja vielä pahimmassa tapauksessa sen jälkeen joutuu elämään sen tiedon kanssa, että ei tule koskaan saamaan lapsia. Tiedän, etten itsekään tiedä miten helvetillinen rumba se voi olla, mutta jo pelkästään meidän kokemamme hoitorumbakin koetteli parisuhdetta, hermoja ja mielenterveyttä, joten en ikimaailmassa uskaltaisi vihjata siihen suuntaan, että lapsettomilta jää nyt joku oleellinen kehityksen tai kasvun paikka kokematta.