Joskus aiemmin olen täällä kertonut mieheni hieman pidättyväisestä ja jopa negatiivisestakin asenteesta lapsettomuushoitoja kohtaan, jopa siinä määrin että joku ehti kärkkäästi kommentoimaan että ei kai semmoisen kanssa kannata väkisin lasta ruveta tekemään, joka ei edes halua. Tässäpä siis tilannepäivitystä siihenkin.

Mieshän siis alunperin suhtautui kovin nihkeästi minkäänlaisiin hoitoihin ja tutkimuksiin. Hän oli meillä kyllä se, joka alusta asti on puhunut haluavansa (lisää) lapsia, vaikka minä olin monta vuotta sitä mieltä, etten välttämättä halua omia lapsia ollenkaan. Kun tosi paikka oli edessä ja lapsen saamiseksi pitikin ruveta näkemään hieman enemmän vaivaa, rupesi häntä hirvittämään (kun vaimo prkl on niin laiska siivoomaankin niin miten se lastakaan viittis hoitaa) ja tuntumaan siltä, että tulkoon jos on tullakseen, mutta luonnonvalinta jne., ei ole meille tarkotettu lasta sitten ja väkisin semmosta ei ruveta tekemään.

Muutamaan eri otteeseen kun puhuttiin ja itkettiin ja riideltiinkin, päästiin kuitenkin aina yksi pykälä kerrallaan eteenpäin: ensin tutkittiin molempien vehkeitä ja muita, sitten myönnyttiin pitkin hampain insseihinkin. Rajan mies veti kuitenkin siihen, että mitään koeputkilapsia ei ruveta kasvattamaan. Että jos insseillä ei tärppää - ja nekin on ihan siinä hilkulla, että voiko niitä hyväksyä! - niin sitten loppuu tämä rumba ja hei, voidaanpa ainakin unohtaa ehkäisy loppuelämäksi.

Keväällä, hoitojen edetessä insseihin mieskin rupesi koko ajan enemmän ja enemmän kiinnostumaan siitä, mikä vaihe kierrossa on nyt menossa ja tuntuuko kropassa erilaiselta. Ja rupesi vaikuttamaan negan jälkeen aidosti pettyneeltä ja rupesi aidosti lohduttamaan minua, eikä ainoastaan vaivaantuneena sanonut, että seuraavalla kerralla sitten. Olisi kesällä polin ollessa kiinni ehkä jopa halunnut jatkaa pistoksia ja kotona yrittämistä.

Jossain vaiheessa kysyin mieheltä, että jos tää ei olis näin samperin vaikeeta, niin montako lasta se sitten haluais. Kun vastaus oli enemmän kuin yksi, niin kerroin lukeneeni jostain blogista, että jotkut ihan tietoisesti lapsettomuushoidoissa (vissiin IVF:ssä) tähtäsivät kaksosiin, ja että toisaalta jos tää on näin vaikeeta ja kuitenkin haluis useemman lapsen, niin sehän on ihan fiksua - onhan kahden vauvan kanssa tietenkin rankkaa, mutta ei ne nää hoidotkaan helppoja ole. Mieskin myönteli, että joo'o, niinhän se muuten onkin ihan hyvä idea. Hetken hiljaisuuden jälkeen uskaltauduin kysymään, että mites kun vaikuttaa siltä että et ois enää ihan niin paljon sitä IVF:ää vastaan, vaikka aiemmin olit niin jyrkkä siinä asiassa... Siihen tuo myönsi, että tämä nyt ei siis todellakaan ole mikään lupaus mistään, mutta EI taitaa nykyään olla enemmänkin EHKÄ. En uskaltanut sen enempää kerralla kokeilla onneani vaan olin ihan onnellisena hiljaa. Tuo mies vaan tuntuu tarvitsevan paljon aikaa tämmösten asioiden miettimiseen eikä se kertakaikkiaan osaa vatvoa niitä ääneen yhdessä mun kanssa. Uskon, että loppujen lopuksi haave yhteisistä lapsista voittaa sen kaiken pelon ja jännäyksen, mikä liittyy näihin hoitoihin.

<3

(Kevennyksenä otsikosta itselleni mieleen tullut huumoripläjäys: http://www.youtube.com/watch?v=zGU2itYk2jk - tsihih!)