Välillä olen itsekseni miettinyt, että muistanko enää millaista oli olla lapseton ja kaikkea siihen liittyvää tuskaa ja hankaluutta. Olenko mahdollisille muille lapsettomille just ihan yhtä kamala tyyppi, kuin ne jotkut minun tapaamani ihmiset, joiden elämä tuntui olevan vauvavauvavauvavauvavauva, silloin kun itse yritin ymmärtää ajatusta siitä, etten ehkä koskaan saa lasta?

Ihan hirveästi en ole asiaa jäänyt märehtimään, vaikka olen kyllä harmitellut kun tuntuu ettei ole varaa pysyä Simpukan jäsenenä. Toisaalta olo ei tunnu lapsettomalta, kun oma lapsi on jo yli vuoden. Kun kuitenkin Facebookissa eräs äiti-ihminen kertoi kilahtaneensa jollekin lasten suhteen neuvoja antaneelle LAPSETTOMALLE (eihän lapseton voi antaa lapsenkasvatusneuvoja!!!), niin kilahdin minäkin. Pakko oli tarttua siihen, että lapseton ei muka voisi tietää "mistään mitään" ja että ne mahdolliset pöljät, epäkorrektisti ilmaistut neuvot eivät liity mitenkään siihen, että henkilö on lapseton. Keskustelu eteni ihan rakentavasti ja päättyi hyvin, mutta jäin ihmettelemään omaa kiukustumistani. Lapsettomat on kuitenkin näköjään "mun jengi", jota ei auta ruveta kritisoimaan!