Montaa avautumiskanavaa ei tämmöisissä asioissa ole, joten katkaistaan blogin kesälomaa hieman.

Mua ei yleisesti ihan hirmu paljoa harmita toisten raskaudet ja lapset. Joo, kyllähän käynnit plussanneiden yrittäjien blogeissa vähenevät ja väkisinkin tulee ajateltua, että miksi tuo mutta en minä. Yritän kuitenkin päästä sellaisista ajatuksista eroon - eihän se minulta ole pois.

Mulla ei kuitenkaan ole ikinä ollut sellaista vauvakuumetta, joka pistäisi ihastelemaan kaikkia alle 18-vuotiaita ihmisolentoja. Vauvat on pieniä, ruttuisia ja punaisia. Isommatkaan lapset eivät aiheuta ihastusta ja pakottavaa tarvetta lässyttää. Tutut lapset toki asia erikseen: viikonloppuna ihan mielelläni höpöttelin kummipojalle ja paimensin hänen isosiskoaan. Mieheni lasta olen tavannut yhtä paljon kuin miehenikin jo melkein viiden vuoden ajan, mutta silti olen toisinaan miettinyt, että jos jostain syystä tapaamiset loppuisivat kokonaan, en jäisi ikävöimään. Harmittaisi miehen puolesta, mutta itse ehkä lähinnä iloitsisin siitä, että ei tarvitse enää olla lapsen äidin kanssa tekemisissä...

Siispä en myöskään ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä on ihan ok ottaa lapsi mukaan joka paikkaan ja jotka olettavat, että kaikkien mielestä on tosi hienoa, että lapsetkin ovat mukana. Ymmärrän, että ihan pienen pientä vauvaa ei äiti halua ja voi jättää kotiin. Ymmärrän, että aina ei saa järjestettyä lapselle jotain muuta hoitajaa.

Jos aiotaan monen vuoden tauon jälkeen tavata isommalla opiskelukaveriporukalla, fiilistellä menneitä ja kerrata kuulumisia, suunnitellaan että istutaan iltaa pidemmästikin ja järjestellään yöpymistäkin porukalla, niin ei hemmetti siihen yhtälöön kuulu kenenkään lapset, ellei ole ihan pakko! Mulla on mennyt ihan täysin fiilikset koko tapaamisesta, kun paikalle ei muutenkaan pääse kaikki (häitä, muita juhlia, laskettuja aikoja...) ja lopuista puolet meinaa ihan vapaaehtoisesti ottaa lapsen/lapset mukaan. Ja tietenkin yllyttävät vielä näitä ihan juuri ennen tapahtumaa synnyttäviä/synnyttäneitä, että kyllähän siellä on pienelle sylejä.

Oikeasti. Rakkaat ystävät. Meillä oli silloin joskus ihan älyttömän hienoa aikaa ja tosi ihana, tiivis kaveriporukka. Mulla on ihan hirvittävä ikävä niitä aikoja ja harmittaa, ettei olla nähty ja pidetty yhteyttä ollenkaan niin paljoa, kuin haluaisin. Tunnutte edelleen maailman tärkeimmiltä ystäviltä, vaikka tarkemmin ajateltuna tuntuukin kummalta sanoa niin näin monen hiljaisemman vuoden jälkeen. Odotan kuitenkin ihan tosi paljon teidän tapaamistanne. Nimenomaan teidän. En teidän lastenne, en teidän miestenne enkä kenenkään muunkaan. Miten te kuvittelette, että voitaisiin istua iltaa paikallisessa viiden(?) alle 5-vuotiaan kanssa? Luuletteko, että sellaisessa tilanteessa tulee keskusteltua paljon muustakin kuin lapsista (MAIJA! ÄLÄ JUOKSE SINNE! No tottakai Matti saa roikkua Hyrskyn reppuselässä. Ai niin siis mitä teit valmistumisen jälk... MAIJA, ÄLÄ JÄÄ AUTON ALLE!)? Luuletteko, että meillä lapsettomilla on montakin lausetta sanottavana siihen keskusteluun? Luuletteko, että tunnelma nousee kattoon, kun täräytän, että mitäs tässä, lapsettomuustutkimuksia ja -hoitoja takana vuoden verran?