Oli aika rankka ilta. Olin päättänyt, että koska mies itse nimenomaan lupasi, että minun ei tarvitse muistutella ja patistella tekemään päätöstä IVF:ään lähtemisestä vaan hän miettii ja päättää asian seuraavaan inssiin mennessä, niin minähän en PERKELE rupea sitä asiaa erikseen kysymään. No tietäähän sen, että kun eilen koitti ilta ennen seurantaultraa eikä vielä nukkumaan mennessäkään mies ottanut asiaa puheeksi, niin itku ja kiukkuhan ("Mitä helvettiä mä huomennakaan menen mihinkään mitään ultrattavaksi ja helvettiäkö tässä leikitään että näissä insseissäkään on mitään järkeä kun selvästikään sua ei kiinnosta asia eikä edes mun mielenterveys sen vertaa että pitäisit lupauksesi!?!?" ...tätä rataa meni ajatukset.) siinä sitten tuli unen sijaan.

No mieshän oli ajatellut, että päätös piti ilmoittaa ennen INSSIÄ ja eihän seurantaultra vielä mikään inssi ole. Vaikka nimenomaan oli puhetta, että ennen inssiä olevan ultran yhteydessä pystyn lääkärin kanssa puhumaan jatkosta. Eikä siis ollut nyt vielä tehnyt päätöstä (vaikka inssi voi olla ihan hyvin heti huomenna).

Sanoi sitten hetken päästä kuitenkin päätöksekseen EI. Ei halua IVF:ään.

Siitäpä seurasi sitten pahaa oloa ja itkua. Vaikka kuinka olin yrittänyt ajatella, että mies voi päättää kummin tahansa ja virallisesti yritin olla sitä mieltä, että mielummin päättää että ei lähde hoitoihin kuin lähtee sinne vastentahtoisesti mua miellyttääkseen, niin olin silti odottanut miehen suostuvan hoitoihin. Hän on kuitenkin aina puhunut haluavansa lisää lapsia (ennen kuin osoittautui, ettei se ole ihan niin helppoa).

En yrittänyt enää saada miestä muuttamaan mieltään, mutta enpä siinä oikein muuta osannut kuin parkua räkäisesti ajatuksiani pihalle ("Kun on työ ja mieleinen oma asunto ja parisuhde ja eläimiä niin mitä helvettiä sillä loppuelämällä sitten pitää tehdä jos ei tule lapsia!?" "Just nyt en haluis nähdä sun lasta enää ikinä, en halua että se tulee meille tai en ainakaan halua olla paikalla, en halua että meidän rahoja käytetään enää senttiäkään mihinkään sen ylimääräisiin asioihin elatusmaksujen lisäksi!" "Jos mä tähän jään tästä huolimatta niin mistä mä tiedän ettet sä 10 tai 20 vuoden päästä painu tekemään lapsia jonkun nuoremman kanssa, koska sillon sulla on vielä se mahdollisuus mutta mun mahdollisuus saada lapsia meni nyt tässä!" ja kaikkea muuta aikuista ja järkevää) ja tapella sitä vääränlaista toivoa vastaan, joka koko ajan jossain itkun keskellä heitti peliin optimismia tyyliin "kyllä se vielä muuttaa mieltään kun sanon näin ja on näin paha olla". Toisaalta, kun miehen päätöksen syyt kuulostivat jotenkin ääliömäisiltä (niitä tarkemmin erittelemättä julkisesti, ja syyhän se on ääliömäinen syykin, mikä minä olen niitä arvojärjestykseen laittamaan), niin yritin myös teroittaa sitä, että ymmärräthän että et voi muuttaa mieltäsi myöhemmin ihan tosta noin vaan, ei mun mielenterveys kestä jos ensin yritän käsitellä sen että meille ei koskaan tule yhteisiä lapsia, ja sitten joskus lähemmäs neljäkymppisenä miehestä se suvun jatkaminen hoitojen avustuksella rupeaiskin tuntumaan hyvältä idealta.

Mies ei puhunut paljoa, mutta kaikki mitä hän sanoi, liittyi oikeastaan siihen, miten pahalta tuntuu mun reaktio (juhliako odotit??!), hankala kuvitella että oltaisiin loppujen lopuksi ihan kahdestaan vaan, ja että nyt jo kaduttaa tuo päätös. En osannut muuta sanoa kuin että ole hyvä ja tee sellainen päätös, jonka takana pystyt seisomaan sytyttämättä mun sisälle koko ajan pieniä toivonkipinöitä. Vaikea on asia hänellekin juu, mutta nyt oli useita viikkoja aikaa miettiä ja tarvittaessa vaikka jutella mun kanssakin (mitä ei tehnyt) jos tarvitsee "lisää tietoa asian päättämiseksi".

Niinhän siinä kävi, että lopulta hän muutti mieltään. Enkä osaa oikein iloita siitäkään, koska kyllä mulle jää sellainen fiilis, että hän on suostunut mun mielikseni. Ettei mulla olisi paha mieli. Etten saisi hyvää syytä lähteä pois. Kun hän ensimmäisen kerran sanoi ääneen, että vieläkö hän saa muuttaa mieltään, niin sanoin että tottakai haluaisin että muuttaisi mieltään, mutta se pitää tapahtua siksi, että hän haluaa lapsen "keinoja kaihtamatta", eikä siksi että olisin hyvällä tuulella. Miksi hän ei vain voinut heti alkuun sanoa, että haluaa mun kanssa yhteisen lapsen eikä ole valmis siitä ajatuksesta vielä luopumaan, vaikka IVF tuntuukin jotenkin vaikealta asialta?! Miksi tämänkin piti taas mennä vaikeimman kautta!? Pitäisikö minun itse kieltäytyä jatkamasta?

Mies ei ole yleensä ollut mukana muilla lääkärikäynneillä kuin silloin kun ns. on pakko. Nyt hän aikoo ruveta tulemaan mukaan myös ultriin ja muihin, jotta hänen olisi helpompi osallistua ja olla mun tukena. Tänään mennään yhdessä ultraan ja kerrotaan lääkärille, että haluttaisiin tämän jälkeen seuraavaksi IVF:ään, koska emme kumpikaan enää usko inssin tuovan meille pientä ihmettä, jos tämän neljännenkin inssin tulos on negatiivinen.

Tästä tuli nyt vähän tämmönen kirjallinen oksennus. Luottoihmiselle laitettuun tekstariin ei mahtunut näin paljoa asiaa enkä ole vielä päässyt soittamaan hänelle.